![]() |
||||||
Etusivu |
|
|||||
Kuvat |
Kaksi Amerikan matkaaSimo SahakangasHelsingin olympialaiset vuonna 1952 olivat juuri päättyneet, kun sain yllätyksekseni tiedon yhdysvaltojen lähetystöstä, että asiakirjat Amerikan matkaani varten olivat kunnossa. Olin melkein unohtanut koko hankkeen, sillä siihen oli kulunut aikaa jo miltei 3 vuotta, kun otin kirjeenvaihdossamme Matti-enon kanssa puheeksi halukkuudestani matkustaa Amerikkaan. Ymmärsimme, että siirtolaisviisumin saamiseen voi kulua useita vuosia. Tiedon saatuamme ja olosuhteistamme johtuen päätöstä ei ollut vaikea tehdä, koska Helsingissä oli ankara asuntopula, josta johtuen me saimme kouriintuntuvia kokemuksia epärehellisistä vuokranantajista. En ollut enää yksin, olin avioitunut ja kahden pikkutytön isä. Puolisonikin näki tässä mahdollisuuden, tietäen hyvin, että hän ja lapset eivät vielä pääsisi mukaan. Niinpä se päivä sitten koitti, kun piti raskain mielin hyvästellä perheeni. Ensimmäinen kohteeni oli Göteborg, missä nousin Ruotsin-Amerikan -linjan M.S. Stockholmiin. Hyttitoverikseni tuli vanhempi tanskalainen mies, jonka kanssa koetin parannella hataraa englantiani seuraavat kahdeksan päivää. Matka meni hyvin lauhkeitten päivien merkeissä ja laivan radiosta kuulimme Harry S. Trumanin luovuttaneen Eisenhoverille äsken käydyissä presidentin vaaleissa. Sitten tultuamme lähemmäksi päämääräämme, meri näytti voimansa kovalla myrskyllä. Siitä tulee kohta puoleen 100 vuotta, kun enoni Matti Muurimäki eli Maki, jolla nimellä hänet myöhemmin tunnettiin, muutti Amerikkaan samaa reittiä käyttäen. Oli se jännittävää tavata enoa silloin ensi kertaa, sillä olinhan kuullut hänestä puhuttavan paljon jo lapsesta pitäen. Aurinko oli laskemassa pilvenpiirtäjien taakse, kun saavuimme New Yorkin satamaan. Tuntui turvalliselta nähdä tuttu henkilö siinä yleisön paljoudessa. Päätimme lähteä samana iltana bussilla kohti Fitchburgia, joka sijaitsi noin 400 km:n päässä New Yorkista. Seuraavana aamuna Matin "Mrs" otti meidät iloisena vastaan, huolimatta aikaisesta herätyksestään. Matti ja Hilja asuivat uuden Englannin (New England) -tyylisessä, viihtyisässä pikkukodissaan Terry -niminen koira seuranaan. Hilja s. Hietala oli kotoisin keski-lännestä, Michiganin osavaltiosta. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin 1800-luvulla. Hilja ja Matti tapasivat toisensa Fitchburgissa, jossa heidät vihittiin vuonna 1915. Alussa Mattikin kierteli niin Kanadassa kuin keski-lännessäkin erilaisissa hanttihommissa, kunnes asettui Fitchburgiin löydettyään oman alansa. Noilta ajoilta on myös hupaisa tarina kun Matti työskenteli metsätyö-porukassa. Eräs italialainen työkaveri oli saanut kirjeen kotimaastaan, mutta luku- ja kirjoitustaidottomana ei pystynyt sitä lukemaan. No, Matti tuli avuksi, vaikka ei itse ymmärtänyt sanaakaan lukemastaan kirjeestä. Fitchburg ympäristöineen oli suosittu suomalaisten keskuudessa. Siellä oli sopiva yhdistelmä teollisuutta ja kaunista luontoa. Varsinkin suomalaisilla oli kehittynyttä osuustoimintaa ja liikeyrityksiä. Sanomalehti Raivaaja, kaksi seurataloa Kaleva ja Saima urheilukenttineen olivat vaikuttaneet siellä jo pitkään. Sieltä löytyivät apteekki, lääkäri, kauppoja jne. Kun suomalaiset alkoivat rakentaa, niin kökkä- eli talkoohenki eli kukoistuksen aikaa. Ensivaikutelmani Fitchburgista tuntui, kuin olisi mennyt takaisin nk. entiseen hyvään aikaan - positiivisessa mielessä. Suomenkielikin oli vanhemmalta ajalta ja värittynyt "fingliskalla". Sodat eivät olleet vaikuttaneet niin rajusti ihmisten elämään kuin Suomessa, jossa kaikesta oli pulaa vielä 50-luvullakin. Kun työpaikan haku tuli ajankohtaiseksi, muistin veljeni Aleksin viisastelleen, että "kyllä siä Amerikaski viä lapiotöitä teherähän". Paikkakunnalla oli Iver Johnsson Co., 1800-luvulta peräisin oleva teollisuuslaitos, joka tuotti haulikoita ja revolvereita. Aikoinaan Fitchburgiin muuttaneelle Matillekin tuli siitä ensimmäinen työpaikka. Tehdas oli suljettuna useita vuosia, kunnes huomattiin avata se uudelleen, kun niin moni eläkeläinenkin halusi vielä olla työelämässä mukana ja samaan aikaan Latinalaisessa Amerikassa riitti tuotteille kysyntää. Aloin jatkaa enoni jalanjälkiä ja seuraavat kolme kuukautta työstin jyrsinkoneella valimosta tulleita revolverin liipasimen aihioita siihen asti, kunnes sain uuden työpaikan, jossa suunniteltiin ja painettiin painotuotteita sekä pakkauksia. Juhannuksen aikoihin 1953 sain vihdoinkin puolisolleni Tertulle ja kahdelle pikkutytöllemme matkustusluvan luokseni Yhdysvaltoihin. Heidän saapumisensa oli ikimuistoinen päivä, olihan siitä jo seitsemän ja puoli kuukautta kun hyvästelimme toisemme Helsingissä. Olin vuokrannut huoneiston, johon oli mukava tuoda perheensä Helsingin asuntopulan paineista. Huhtikuussa 1955 meille syntyi poika, Alan Michael. Nimen annoimme hänelle uuden maan kunniaksi. Saman vuoden marraskuussa äitini tuli vieraaksemme puoleksi vuodeksi. Oli siinä ihmettelemistä Matille ja Hiljallekin, kun näkivät Sanni-siskon, josta viimeiset muistikuvat olivat siskon ollessa 14-vuotias. Hiljan terveys oli heikentynyt jo pidemmän aikaa ja käänne huonompaan vei hänet sairaalaan, minne hän myöhemmin sitten menehtyi. Matti oli menettänyt pitkäaikaisen elämäntoverinsa. Onneksi Matilla oli nyt sisko Amerikassa, joka tuki häntä surutyössä. Matin entinen työnantaja oli joka joulu muistanut Mattia kalkkunalla, jonka Matti toi nyt meille valmistettavaksi. Vietimme yhteisen ja ikimuistoisen joulun kodissamme ja Matin tuoma kalkkuna nautittiin joulupöydässämme. Vuonna 1957 saimme Matin ylipuhuttua lähtemään käymään Suomessa, varsinkin kun suurin osa hänen sisaruksistaan oli vielä keskuudessamme. Matka oli hänelle virkistävä kokemus, josta riitti puhumista vielä jälkeenkin päin. 1958 päätimme muuttaa Kaliforniaan osaksi terveydellisistä syistä ja osaksi oman alani työn saantimahdollisuuksista. Alkuvaikeuksista selvittyämme elämämme muuttui paremmaksi kun hankimme oman kodin ja sain mieleistäni työtä. Vuonna 1960 Mattikin ajatteli muuttaa Kaliforniaan, mutta toisin kuitenkin kävi. Kesäjuhlilla ollessaan Matti sai lievän halvauksen ja useamman kuukauden sairastettuaan hän ei siitä enää toipunut. Menetimme hänessä läheisen ystävän ja lapset iso-isä -hahmon, jossa rakkaus oli molemminpuolista. Muistan vain kerran hänen hyväntuulisen perusilmeensä muuttuvan hieman, kun tyhmyyksissäni ajoin ilman ajokorttia vasta ostamani ensimmäisen autoni hänen pihaansa näytille. Seuraavana päivänä ajoin kortin hyvin arvosanoin. Kalifornia oli kotimme vuoden 1991 loppuun, kunnes Tertun sairauden vuoksi päätimme lähteä kotimaahan. Vanhempi tyttäremme oli jo aikaisemmin muuttanut Suomeen. Päivi ja pojat, Alan, Kimmo ja Peter jäivät Kaliforniaan, jota he pitivät kotimaanaan. Tänään yhteydet ovat parantuneet niin paljon, että ei tunne olevansa niin eristetty toisistaan. Tähän loppuun haluan sanoa, että minun suurena tukena oli ennakkoluuloton vaimoni, joka kävi kanssani läpi ilot ja surut pyyteettömästi sekä teki elämämme rikkaammaksi. Omistan tämän Hiljan ja Matin muistoksi. |
|||||
Päivitetty viimeksi 26.7.2016 klo 00:20 © Muurimäen sukuseura ry. 2016 |