![]() |
||||||
Etusivu |
|
|||||
Kuvat |
Kaks juhulaklaffiaJukka MuurimäkiKum-minolin vielä häjyynen rääppöö, silloon joskus ensimmääsen maailmansoran aikoona, jolloonka vielä uskoon juhulapukkihinki. Postikorttikuvista olin nähäny pitkäpartaasen punatakkisen pukin kuvan. Mutta meillä ei koskaa sellaasta käyny, niin funteerasin, jotta ne oikiat pukit kulukoo vain maantietä myöri ja käyy suurimmis taloos, viöö lahajoja hyville ja raippoja häjynkuriisille mukuloolle. Jottei ne kaikkien takakujien pukkuhuusholliis käy. Niis kulukoo vain joukolla sellaasia "omitekoosia" pukkia, joillon päläsyroikkooset väärinpäin yllä, naamari sokuritoppipaperista ja pellovaattista parta. Eiväkkä tuo lahajoja paremmin ku raippojakaa. Juhulaklaffista, joka nakattihin oven raosta ehtoopimiällä ja huurettihin saajan nimi, minä en kans pääsny kärryylle, jotta mikkä niitä oikeen nakkeloo. Reisuustekki se ääni oli ku äireen ääni, mutta kun äitee tuli sen jäläkehen lypsinsankoo käres tupahan, eikä kehunu tietävänsä mitää, sanoo vain jonku mennyen hypääten tielle päin. Minä aukaasin paketin ja kyllä mun silimäni levis, ku sieloli pieni punaanen tupa. Minä riemastuun niin jotten tienny mihinä käsiäni pitääsin. Se oli justihin niinku oikia tupa. Oven ja klasien kuvahaasekki siinoli. Tornia ei ollu katolla, mutta sen tilalla harialla oli pitkämäänen reikä. Oven päälle rästäs alle li veitten nirkulla vuoltu puustavet, PANKKI. Ne harvat pikku lantit, mitä joskus sain, purotin torniaukosta tupahan. Sinne meni ensimmäänen ikioma hopiamarkkaniki, jonka sain kummiltani Rauskan Ilimarin äireeltä. Kyllä sitoli mukava puristaa ja arvootella palioko sieloli. Toisesta muistamastani juhulaklaffista onki ikävemmät muistot. Olin silloon jo isoo kiertokoulua kulukova sampiaanen. Olin ittekki jo hypäänny monta kertaa klaffia nakkaamas kaveriille ja ne mulle voorostansa. Ne ei ollu hääppösiä "lahajoja", useemmiten Sampan kamarista ostettuja postikorttia. Rahan puuttees kravattihin vanahasta kortista nimi ja kiriootettihin uusi. Antoo äiteeki joskus ylimäärääsen nisuäijän eli krinkulan, joka luonnollisesti nakattihin parahalle kaverille, Vilholle. Oli jännittävää kun pimiästä posrstuasta alakoo kuulua laattian narajaminen ja sitte "maalattihin" ovia. Ovi aukes raollensa, huurettihin, Jukalle, ja paketti lenti isän jalakoohin, joka istuu kehtolavittas keskellä tupaa ja poltteli presuja väärävartisella. Kun olin aukaasemas pakettia, tuli Iiska velii pihalta, kysellen, onko tää pukki käyny, mitoot saanu. Mutta eihän mua silloon enää pukilla narrattu. Paketis oli keggut, ensimmääset kegguni. Mulla oli siehen asti ollu aina paulapieksut, ja tietysti aiva kelevottomana sammakkapieksut. Kuinka haltioosnani minä olinkaa, jotten housuuhini tahtonu mahtua. Nyt mullon oikeen keggut, oikiat pyhäkeggät, ei tarvitte juhulakirkkohonkaa jokapäivääsillä paulapieksuulla mennä. Minä kattelin, kääntelin ja haistelinki uuren nahaan väkevää hajua. Velieni asiantuntijana sanoo, jotta ne on Kosken karvarin tekemää passeeria ja pohojat Oulun fapriikin tekemää pulttia, jotta kyllä on kestävät, ei tuu murtioomia ja pitää vettäki, kuvvälihin tervaa pohojat. Sanoonki, jotta ne pusertaa ja seisoon paikoollani ku sellaanen, jonkon tullu vahinko housuuhin. Kävele ny vain, kyllä ne siitä tekeentyy, ovat vain utuuren kankiat, justihin lestan päältä otettu, ja jalakas on tottunu leveehin pieksuuhin, sanoo taas kärsivällinen auttajani. Yritin vaikka tuntuu siltä, jotta varpahat menöö aiva littihin. Sen verran pääsin kävelemähän, jotta kuulin kuinka komiasti ne narajaa. Mun äsköönen iloni muuttuu yhtä kovaksi kiukuksi. Pru kurkus minä kiskoon ne jalaastani, huitaasin täyren väkeni ne ovensuusäggyn ala. Sanoon, jotten ikänä paa kegguja jalakahani, kyllä paulapieksut on paremmat. Niin äkkiä se ilo oli muuttunut katkeraksi pettymykseksi. Eikä sitä lieventäny velieni hymykää, kus se sanoo, älä ny kovin lupaa, vai meinaakkos hyppyyhinki mennä paulapieksuus, kus se aika tuloo. Kyllähän veliimies oikias oli. |
|||||
Päivitetty viimeksi 26.7.2016 klo 00:20 © Muurimäen sukuseura ry. 2016 |